torstai 31. tammikuuta 2013

MasterChef Suomi kolmas kausi, jakso 4

Pudotustehtävä. Ihan pikkiriikkisen aikaa harmitti, kun en päässyt sienimetsään, mutta vain hetken. Ei sinne pudotustehtävän paineen alle vapaaehtoisesti halua. Mutta sienestys vaan on niin kivaa! Okei, tutussa metsässä, jossa tunnet seudut ja tiedät paikat. Uusien sieniapajien löytäminen onkin sitten jo toinen juttu...
Lapsuudesta on muutama muisto, jolloin parhaimmillaan pärevasuilla :) isän kanssa kannettiin rouskuja kotiin. Sienet ryöpättiin pyykkipadassa, niitä oli niin paljon! Äidin kanssa ihan mökin lähimetsistä poimittiin voitatteja, haperoita, keltarouskuja, vaaleita orakkaita; herkkutatteja en muista kovin löytyneen. Pensaiden alla kasvoi mustarouskuja, joita ei enää suositella syötäväksi. Mutta ylitse muiden makunsa puolesta lapsena oli kehnäsieni! Kanttarelleja ja tatteja oli siis vähänlaisesti, enkä kovin lampaankäävästä tykännyt, kun se pannulla muuttui vihertävänkeltaiseksi ja vähän limaiseksi. Vaalea orakas on taas kovin mieto, ja mustia torvisieniä ja suppilovahveroita en muista nähneeni tuolloin. Mutta kehnäsieni, niitä oli paikoin paljon! (Seitikeistä sen erottaa mm. varressa olevasta sukasta) ... no, keksittiin äidin kanssa taputella isojen kehnäsienten lakin alapinnalle ohut kerros jauhelihaa, suolaa, pippuria ja paistettiin niistä herkulliset pihvit monen monta kertaa! Lapsuuden ruokamuistot ovat niitä parhaita; kaikki maut, tuoksut, värit, tunnelmat ovat syöpyneet niin vahvasti mieleen!

Myöhemmin on ollut suuri ilo hyvinä sienivuosina kantaa kassikaupalla (kyllä, muovikassit ovat hyviä; eivät paina paljon, kulkevat taskussa ja mahtuu sieniä, mutta sienet pitää puhdistaa metsässä) niin herkkutatteja, suppilovahveroita, mustavahakkaita, mustia torvisieniä... ja huonoina vuosina sitten aika vähän...

Juttu syrjäytyi, kun on niin rakas aihe... No, olihan se helpotus, kun sai seurata kokkausta parvelta. Aika vähän metsästä sieniä näytti löytyvän, mutta kameran välityksellä maasto näytti kyllä kovin kuivalta. Toki pienestäkin määrästä sieniä saa herkkua aikaan!
Mutta jännitti siellä ylhäällä välillä enemmän kuin silloin, kun itse kokkaa! Kun ehtii katsoa, mitä toiset tekevät, ja meillä kaikilla parvelle päässeillä riitti kommentoitavaa paineen alla työskentelijöiden toimista. Kyllä taidettiin huudella sieltä välillä vähän liikaakin. Mutta erittäin opettavaista katsoa muiden tekemisiä ihan kunnolla.

Ei siis päästy maistelemaan, mutta paljon herkullisia tuoksuja sieltä alhaalta kantautui! Ja kovat oli paineet! Kaiken kaikkiaan, melko tasaväkiseltä kokkailu meille näytti, mutta makujen suhteen tuomaristo oli hyvin kriittisiä! Annoskauneudessa taisivat naiset loistaa, Mutta maku ratkaisee; Piia joutui jättämään kisan! Kilpailu on kovaa!
Ja kyllä Juuli oli ansaitusti paras peuraan piilotetuilla haperoilla ja paistetuilla kanttarelleilla!

Vaan mitä on vuorossa ensi tiistaina? Veikkaan, että jotain järisyttävän huikeaa on meidän menoksemme keksitty!


Korvasienirisotto. 
Siis, tältähän sen risoton ei pitäisi näyttää: vaikka risoton kypsyysaste oli tässä napsahtavan kohdallaan, kuvattavaksi risotto on haastava; ehti jäähtyä ja jämähtää! Ensi kerralla paremmin!

2 kommenttia:

  1. Tuo sienimetsä olisi koitunut minun kohtalokseni, en olisi löytänyt varmaankaan yhtään, en ollenkaan tunne sieniä. Mutta kivasti jakoivat niitä saaliitaan:) Jos ikinä päätyisin tuollaiseen kilpailuun pitäisi kyllä opetella tosi monta juttua sitä ennen, juurikin kalan käsittelyä ja sieniä. Ja varmasti monta muutakin juttua, ettei olisi eka kerta, kun joku juttu paiskataan nenän eteen :D Siinä on varmaan aivan tarpeeksi paineita muutenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, perusjutut pitää hallita. Sienestys on hauskaa, suosittelen! Muutaman ruokasienen opettelulla pötkii pitkälle.

      Poista