lauantai 29. syyskuuta 2012

Merikrottia. perunafondant ja Dijonperunapyree

Viikko takaperin kohtasin yllätyksen lähikaupassa; kalatiskiin oli uinut merikrotti! Niin harvinainen näky järviseudulla, että pakkohan sitä oli ostaa. Tunnustan; kokkasin ja söin merikrottia ensimmäistä kertaa.
Lähiseudun ja erityisesti Kallaveden antimia arvostavana lautaselle päätyy yleensä kuhaa, siikaa, ahventa, muikkua ja haukeakin, tosin kyllä lohensukuiset kalatkin tekevät kauppansa. Kalan tuoreus on yksi tärkeimmistä kriteereistä raaka-aineita hankkiessa, mutta nykyisellään taitaa olla niin, että kalan pyyntipäivää ei ole pakko ilmoittaa ja kalatiskien antimet ovat valitettavasti pääsääntöisesti fileoitua tavaraa. Niinpä hallin kalakauppaan on suunnattava aikaisin aamulla, mikäli haluaa valita mieleistänsä kalaa.
Voi olla, että seuraavaa merikrottiateriaa tässä kotikeittiössä saa odottaa, ensinnäkin myyjäkään ei muistanut sitä vuosiin kaupassaan nähneensä. Vaikka kilohinta lähentelikin kolmeakymppiä - melko tavanomainen vaalean kalafileen kilohinta muuten - merikrotin pyrstöstä ei juurikaan mene haaskiin ja yhdelle hengelle riittää hyvin muutaman sentin pätkä, josta saa apetta jopa kahdelle aterialle. Merikrotin maku on mieto ja vaalea, kiinteä, mukavan suutuntuman antava rakenne on kieltämättä hienostunut, eikä kovin kalamainen varsinkaan järvikaloihin tottuneelle.
Toisekseen vaikka merikrotin makuun tykästyykin, on parempi suosia kotimaista lähiseudun kalaa siitäkin syystä, että merikrotti on WWF:n listalla merkitty punaisella; sen ostamista pitäisi välttää. Merikrotin pyynti ei ole kestävällä pohjalla, kuten ei suurin osa muustakaan syvänmeren kalojen pyynnistä ja ne ovat erityisen herkkiä liikakalastukselle. Kannattaa tutustua kuluttajan kalaoppaaseen muutenkin ennen ostoksille lähtöä.

Kaveriksi kalalle tein hetken mielijohteesta pitkästä aikaa perunaa: Savon Sanomien ruokaosiossa maksan vierestä löytyi ohje perunafondantille, jota halusin kokeilla. Muuta tekemistä fondantin kanssa annoksella ei olekaan kuin muoto, jonka veistämiseen kuluu hiukkasen aikaa. Tähteeksi jäänyttä perunaa ei toki voinut heittää hukkaan, joten siitä sitten perunapyrettä Dijon-sinapilla maustettuna. Ohje on yhdelle.

Muutaman sentin pätkä merikrotin pyrstöä
voita, oliiviöljyä, suolaa, pippuria, tuoretta korianteria, persijaa, kaffirlimetin lehtiä (kuivattuna)
pari kolme kiinteää keskikokoista perunaa, kanalientä 1/2-1 l, kermaa, rakeista Dijon-sinappia
rasia siitakesieniä, pieni salottisipuli

Puhdista kalasta nahka, leikkaa fileen pätkät irti selkärangasta. Huuhdo ja kuivaa, mausta suolalla, pippurilla ja yrttisilpulla, kaada tilkka öljyä päälle ja kääri kelmuun odottamaan.

Pese ja kuori perunat, leikkaa päät tasaiseksi ja pyöristä kuorimaveitsellä/veitsellä kutakuinkin kartionmuotoiseksi. Keitä ylijäämäperuna kypsäksi vedessä, valuta, soseuta, purista siivilän läpi ja mausta reilusti Dijon-sinapilla, lisää suolaa, pippuria ja loraus kermaa, tilkka voita.

Hienonna sipuli, paista sienet ja kuullota sipuli pannulla, mausta suolalla ja pippurilla.
Sulata kattilassa reilusti voita, niin paljon, että perunafondantit jäävät voin alle 1/4 verran. Paista perunoita voissa niitä liikuttelematta noin 5-6 minuuttia, kunnes pohja saa kauniin ruskean värin. Käännä ja paista toinen puoli. Lisää kattilaan kuumaa kanalientä (varo, räiskyy) niin, että nestepinta ulottuu yli perunoiden puolivälin. Kypsennä miedolla lämmöllä 12-15 minuuttia, kunnes perunat ovat kypsiä. Mausta vielä suolalla ja pippurilla.

Poista kalan pinnalta yrtit, kuumenna pannulla tilkka öljyä ja laita kalapalat keskilämmölle pannuun. Kun kala alkaa kypsyä, lisää reilusti voita, johon kunnon tukku yrttejä ja hiukan pienittyä kaffirlimetin lehtiä. Kun voi alkaa vaahdota, kauho sitä kalapalojen päälle, kunnes ne kypsyvät. Käännä vielä paksut palat ja jatka kauhomista. Lopullisen kypsyyden paksuihin paloihin saat käyttämällä kalaa vielä uunissa esim. 160 asteessa muutaman minuutin ajan. Paistinpannulle jäänyt maustunut voi käy kastikkeeksi.

Kokoa annos lautaselle, koristele yrtein ja nauti.



torstai 27. syyskuuta 2012

Työmatkailua

Lähestymällä vanhaa tuttua työpaikkaa vaihteeksi eri suunnasta voi saada uusia näkemyksiä. Jopa siinä määrin, että on vaarana myöhästyä, tai vaikkapa jäädä matkalle.




Hyötyliikuntaa parhaimmillaan. 

En se minä ollut, valitettavasti.

Joutessaan voi työnnellä vaikkapa rattaita.



sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Yksi pohja - kaksi torttua: suklaata ja sitruunaa


Vaikka kirjahylly pursuaa keittokirjoja (itse asiassa niitä on myös kasoittain sängyn vieressä ja keittiön vieressä rappusilla), pitää saada jotain uutta: aidan takana ruoho on vihreämpää. Kirjastosta löysinkin 2010 julkaistun Chez Jouni - Jouni Törmäsen keittokirjan. Sitruunatorttu on viime aikoina kuulunut täytyy kokeilla - resepteihin. Tässä kirjassa on toimiva ja helppo resepti. Alkuun kummastuttaa pohjataikinan koko, mutta seuraavalla sivulla asia valaistuu; samasta pohjataikinasta saa kaksi piirakkaa; kirjan ohjeissa on sukalainen ja sitruunainen. Molemmat on kokeiltu, pariinkin kertaan ja toimivat, kunhan noudattaa ohjeita. Pohjan huikea keltuaismäärä arveluttaa, mutta paistaessa huomaan, että torttupohja pysyy kuosissaan ilman että päälle tarvitsee laittaa herneitä tai keraamisia kuulia painoksi, eikä maku ja rakennekaan ole hassumpi.

150 g huoneenlämpöistä voita
140 g tomusokeria
6 kananmunan keltuaista
360 g vehnäjauhoja

Vaahdota voi ja tomusokeri. Lisää koneen käydessä keltuaiset yksitellen, sitten 2/3 vehnäjauhoista. Lisää loput jauhot nopeasti käsin. Liika vaivaaminen on pahasta, mutta aineet tulee saada tasaisesti sekaisin. Jaa taikina puoliksi ja kaaviloi reilusti 25 cm halkaisijaltaan olevan, mieluiten irtopohjapiirakkavuoan kokoinen levy ja laita vähäksi aikaa kylmään. Toisen osan taikinaa voit pakastaa, jos et tarvitse heti tai lähipäivinä. Leikkaa piirakkavuoan pohjalle sopivan kokoinen pala leivinpaperia, voitele reunat kevyesti voilla. Nosta tai kumoa pohja leivinpaperilta vuokaan, painele muotoonsa ja leikkaa reunat siistiksi. Laita vielä hetkiseksi kylmään. Paista 160 asteessa noin 15 minuuttia.
Ei kannata oikaista taikinan kylmettämisessä; kaulittu taikina repeilee, jos sen yrittää laittaa suoraan vuokaan, eikä myöskään irtoa kunnolla leivinpaperista.

Suklaakakku
200 g suklaata (70% kaakaopitoisuus)
tomusokeria maun mukaan 20-50g
200 g kuumaa kermaa
1 kananmuna
80 g kylmää maitoa
(20 g notkistettua voita)

Rouhi suklaa kulhoon, laita tomusokeria, jos haluat täytteeseen hiukan makeutta. Huomioi että laadukkaasta suklaasta tulee maukkaampi kakku. Kaada kiehuva kerma päälle, sekoita hiljalleen käännellen, kunnes suklaa sulaa ja seos on tasainen,  Lisää kananmuna, sekoita ja lisää kylmä maito ja sekoita jälleen. Voin lisääminen tuo kiiltävän pinnan.
Kaada täyte paistetun pohjan päälle, alenna lämpö 110 asteeseen ja paista 15-20 minuuttia. Anna jäähtyä. Tarjoa  vaikkapa vaniljajäätelön kanssa.





Jäähdyttyään suklaatäytteen rakenne on mahtava, leikkautuu hyvin ja maku on täyteläinen.


Sitruunatorttu
6 kananmunaa
250 g kidesokeria
4 sitrunan kuoret ja mehu
2 dl ranskankermaa

Sekoita munat ja sokeri tasaiseksi massaksi. Lisää sitruunan kuoriraaste, creme fraiche ja lopuksi sitruunan mehu. Kuoret voi siivilöidä pois. Kaada täyte kypsän pohjan päälle ja paista 150 asteessa noin 20 minuuttia.
Sitruunatorttua tein ensimmäisellä kerralla lime-sitruunakombinaatiolla, toisella kertaa pelkistä sitruunoista, mutta creme fraichen puutteeessa korvasin sen smetanalla ja kermalla. Täytteen sokeria ja munia ei vatkata vaahdoksi, vaikka kirjan ohjeesta niin voisi äkkisiltään päätellä. Kannattaa myös varautua siihen, että täyte ei mahdukaan piirakkavuokaasi; liika täyte valuu todennäköisesti uuniin piirakan heilahtaessa, joten ei kannata ahnehtia.
Molemmat tortut ovat erinomaisia ja erityisesti helppo pohjataikinaohje ja simppelit täytteet ilahduttavat. Näitä voi helposti myös muokata mieleisikseen.


























Kenellä teistä on muuten kampaaja, joka tarpeen niin vaatiessa uhraa vapaapäivänsä hiustesi vuoksi? Kuulun niihin onnekkaisiin; itse päällekkäiset menot kalenteriin ahtaneena yhteistä aikaa ei tuntunut löytyvän, joten lauantaiaamu alkoi ylellisesti! Siitä kiitollisena venytin edellisiltaa sitruunatortun ja sipulipiirakan merkeissä, toivottavasti maistuivat. Suurkiitokset Anne!

perjantai 21. syyskuuta 2012

Punajuuri piiloutuu mokkapaloihin

Eilen, vietettyäni vapaapäivää jokseenkin poikkeuksellisesti joutilaana, pienten päiväunien jälkeen teki mieli päästä tarttumaan johonkin mielekkässeen puuhaan. Mikäpä sen virkistävämpää, kuin pyöräyttää jokin nopea leivonnainen; maistajatkin olivat jo tiedossa: eräs pikku toipilas ja naapurin lapset, joille en vähään aikaan ole ehtinyt leipoakaan.
Mokkapalat- niitä on varmaan leivottu melkein kaikissa kodeissa ympäri Suomen- varsinkin koulujen myyjäisiin. Muistelen lukeneeni, että mokkapalojen resepti on hakukoneiden etsityin. Oma reseptini taisi olla melkoisen suosittu aikoinaan; tapanani oli tehdä taikinaa tupla-annos, jolloin leivoksista tuli tavallista isompia ja kuorrutetta vähintäänkin kolminkertainen määrä, että makeaa sai varmasti mahan täydeltä. Vielä reilusti koristusta päälle: nonparelleja tai joskus tummaa ja valkoista suklaata pritsattuna. Mokkapalat menivät aina kuumille kiville, vaikka lähes jokaisen luokan myyntipöydällä niitä oli suuret kasat. Kaivoinkin vanhan ohjeeni esille, mutta perustaikinaan laitoin maidon sijasta raastettua punajuurta. Syksyn ajankohtainen juures sopii vallan mainiosti myös jälkiruokiin, varsinkin suklaisiin leivonnaisiin ja tuo pienen terveellisen lisän tähän makeaan suosikkiin. Kaupasta voi ostaa esikeitettyjä punajuuria, jolloin valmista saa hiukan nopeammin.

Tästä annoksesta tulee pellillinen 60 cm leveään uuniin, 50 cm uunissa saat korkeammat leivokset

taikina:
5 kananmunaa
6 dl sokeria
6 dl vehnäjauhoja
3-4 tl leivinjahetta
250 g voisulaa
4 keitettyä keskikokoista punajuurta raastettuna (n. 400 g)
3 tl vaniljasokeria
2 rkl kaakaojauhetta

kuorrutus:
10 rkl voita
8 dl tomusokeria
3 rkl kaakaojauhetta
3 tl vaniljasokeria
7-8 rkl vahvaa kahvia

suklaanonparelleja

Vatkaa kananmuna ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää sulatettu voi ja siivilöi joukkoon jauhot, joihin olet sekoittanut leivinjauheen, vaniljasokerin ja kaakaojauheen. Lisää lopuksi punajuuriraaste. Levitä leivinpaperin päälle uunipellille ja paista 220-225 asteessa (uunista riippuen) kiertoilmalla n. 20 minuuttia, kunnes taikina ei tartu tikkuun. Jäähdytä.

Kuorrutetta varten sulata voi kattilassa miedolla lämmöllä, lisää tomusokeri, kaakaojauhe ja vaniljasokeri. Hämmennä tasaiseksi. Ei haittaa, jos massa on tässä vaiheessa paksua; jos rasva erottuu reunoille selvästi, lisää tomusokeria. Liian paksu massa tässä vaiheessa on parempi, jolloin paakkuja ei muodostu. Lisää lopuksi kahvi, huomaat, että kuorrutteesta tulee sileä ja kiiltävä. Jos kuitenkin jäi paakkuja, tai tomusokeria tarvitsee vielä lisätä (kuorrute ei saa olla liian juoksevaa, liian ohut kuorrute ei peitä leivospohjaa kunnolla), voit tarvittaessa siivilöidä kuorrutteen ennen käyttöä. Kaada kuorrute paistoksen päälle ja levitä tarvittaessa veitsellä. Ripottele päälle koristeet, anna jähmettyä ja leikkaa annospaloiksi.
Punajuuri sopii oikein hyvin myös mokkapaloihin, leivokset olivat mehukkaita ja kuohkeita vielä seuraavana päivänäkin. Kuvissa kirpputorilöydöt: Hannu ja Kerttu seikkailevat Arabian vanhoissa lautasissa,  leivosten alle jäi kuva, jossa kaksikko työntää piparitalon noitaa uuniin...





lauantai 15. syyskuuta 2012

Pieni Veneton kierros, osa 4: ruokaa, juomaa ja ostoksia




Heinäkuisesta Veneton kierroksesta on jo aikaa, mutta syksyisessä säässä on mukava palata
ihaniin Italian tunnelmiin. Matkamuistoja voit lukea myös täältä: osa 1 Treviso, osa 2 Caorle ja osa 3 Venetsia



Trevisoon hurautimme Marco Polon lentoasemalta taksilla julkisen liikenteen lakon vuoksi. Nälkäisinä ja hikisinä siestan aikaan eksyimme paahteiselle terassille pizzalle (Pizzeria da Roberto, viale Cadona 16). Listahinnat pizzoille n. 7 euroa.Rapsakkapohjainen pizza oli ihan ok, mutta muutaman suupalan jälkeen runsas juuston määrä alkoi tökkiä pizzan jäähtyessä. Puolikaskin olisi siis hyvin riittänyt; vaikka osa jäi lautaselle, ei tämän jälkeen ole tehnyt mieli pizzaa! Kuka muuten lisää pizzaansa vielä öljyä ja etikkaa?

Trevison keskustan suosituimpiin terasseihin näytti kuuluvan kyseinen Ristorante da Pino (Piazza dei Signori 23). Pizzaähkyn jälkeen ilta oli pitkä, joten päätimme nauttia jotain kevyttä, kuten Insalata carpaccio; salaattia ja carpaccio-lihaa.













Esillepano oli järkyttävä, maku ok, tosin eihän tässä mitään mausteita ollut!
Salaatti 9 euroa, puoli litraa viiniä, kivennäisvettä kattausmaksuineen 31 euroa kahdelta. Ensimmäisen kuvan capuccino ja leivokset nautittiin samassa paikassa sadetta seuraavana päivänä pitäessa; ne olivat oikein maukkaita.

















Trevison kalatorin aarteita.



















Kampelaa.


Ovoletti; pienen pieniä simpukoita.

Olihan siellä keittiötarvikekauppakin, jossa on myös hyvin kattava valikoima leivontatarvikkeita.

Rannikolla kun ollaan, kala- ja äyriäisruoat ovat pääosassa. Ensimmäisenä iltana Caorlessa rantakadun varrella söimme äyriäispastaa. Pelkällä merivedellä maustetusta ateriasta ei viitsinyt edes ottaa kuvaa.

Niinpä etsimme houkuttelevan näköisen kalaravintolan (Alla Posta, calle Lunga 42, Caorle). Tilasimme kalat polentalla; meriahventa ja toista merikalaa (täytyy tarkistaa matkaseuralta). Annokset tulivat epäilyttävän nopeasti, reilussa 5 minuutissa; olivat siis esikypsennettyjä, mikä pettymys!

Ihmeteltyämme vielä ranskalaisia, polentaksi nimettiin tuo valkoinen hiukan hiiltynyt kakku, joka ei ollut hyvää. Kala oli ihan ok, mutta niiden veitsenteräviin salakavaliin ruotoihin tottumattomalle matkaseuralle oli käydä hassusti! Onneksi wc oli lähellä ja ruoto lähti kakomalla; voin vain kuvitella matkaa lähimpään sairaalaan ruokatorven tähystykseen... Kalaruoat jäivät sitten jatkossa vähemmälle. Tämä lysti kustansi kivennäisveden ja puolen litran viinin kera (coperto-kattausmaksu 3 euroa/nenä) 46.50. Ylihintaista ?
Copertomaksun puuttumista muuten mainostettiin etenkin Venetsian ravintoloissa, mutta sitten laskuun lisättiinkin 12 % servizio-palvelumaksu (siitä ei ruoklistablakaateissa mainittu). Käytännöt ovat hyvin vaihtelevia, kannattaa olla tarkkana! Ilmainen internet-yhteys kahvilassa katetaan monesti huikealla copertolla!

Caorlen vanhassa kaupungissa on runsaasti ravintoloita, joiden hintataso on kutakuinkin identtinen. Eikä hieman kalliimmassa paikassa näyttänyt saavan sen maukkaampaa ruokaa kuin edullisemmassakaan. Jokseenkin kaikki ravintolat ovat turistipaikassa turisteille, joten paikallisten kantapaikkaa oli turha etsiä. Muutenkin olen miettinyt, kuinka erottaa italialainen turisti italialaisesta kanta-asukkaasta?

Seuraavana iltana päätimme kokeilla gnoccheja ja kampasimpukoita. 10 euron annoksessa ei toki sitten kampasimpukoita ollut, vaan kampasimpukan makuinen kastike. Oikein maukas, juurikin kampasimpukalta maistuva, mutta niin täyttävä  annos! Ravintola Al Campiello (calle Lunga n.22, Caorle); gnocchit x2, viini, kivennäisvesi, 2 x kahvi ja coperto yhteensä 34 euroa.

Moni turisti notkui tällaisten pikaruokapaikkojen äärellä. Yllättävää oli myös, kuinka saksalaiset ja sveitsiläiset turistit tilasivat ravintoloissa valtavia pihvejä, wienin leikkeitä ja ranskalaisia!

Näissä pihajuhlissa olisi varmasti ollut mukavaa.

Caorlen parasta ruokaa taisi olla pasta alla Puttanesca; mm. anjovista, oliiveja, tomaattia, persiljaa ja valkosipulia.

Pasta alla melanzane; munakoisopasta oli myös maukasta. Matkaseura sai samalla siedätystä persiljakammoonsa...

Olematta mikään espressoasiantuntija sitä harvemmin nauttivana join täällä varmasti elämäni parhaan kupillisen! Kehuttuani ateriaa ja maksaessani laskua nuorempi ravintoloitsija välitti kiitokset vanhemmalle kollegalleen; hauska oli kuunnella vierestä (kuullun ja luetun ymmärtäminen sujuu niin paljon paremmin kuin puheen tuottaminen, milloinkahan tuota (italian) kielitaitoa oikeasti ehtisi kohentaa?).

Nämä jätettiin suosiolla vitriiniin.

Eräänä iltana lähiseudun tuottajat olivat saapuneet esittelemään ja myymään tuotteitaan. Ainakin makkaroita, hedelmiä, marjoja, juustoja, viinejä ja mehiläisvahakynttilöitä-oikeita taideteoksia muuten. Myytävät viinit olivat pääsääntöisesti 3.50-4.50 euroa/pullo, ehkäpä turisteille suunnattua laatua? Niitä maisteltuani jätin ne ilomielin ostamatta. Yksi viini kuitenkin yllätti; Ca' Cornerin Petalo Rosso 2008, 10 euron hintaan mielestäni loisto ostos! Merlot-rypäleestä tehdyssä viinissä yllättävääkin pullokypsyneisyyttä, pehemät pyöreät maut olematta mehumainen. Useammankin pullon olisi voinut ostaa, mutta edessä oli vielä laukkujen raahaamista pitkin Venetsiaa.



Harvinaista herkkua meilläkin: metsämansikoita! Olivat juuri niin hyviä kuin meilläkin.

Muutaman päivän aikana kantabaariksemme muodostui rannan tuntumassa oleva viihtyisä Food Mami (Lungomare Venezia n. 49, Caorle). Tuoreista hedelmistä ja marjoista tehdyt drinksut maksoivat noin 5-7 euroa. Ehdittiin maistaa  ainakin Bellini, Rossini, Mojito, Caipi Pesca ja mitä niitä nyt sitten on...

Venetsiassa ostokset keskittyivät enemmän näyteikkunoiden ihailuun. Turistirihkamakauppojen jälkeen kujilta löytyy upeita liikkeitä, joissa artesaanien valmistamat yksityiskohtaiset naamiaispuvut ja naamiot ovat todella kauniita. Hintakin on sen mukainen.



Ja tietysti lasia: siitä on miniatyyribaletin kaikki osaset valmistettu.

Modernia lasitaidetta.

Kierrätystaidetta Coca-cola-pulloista.

Koriste-esineitä juomatölkeistä ja romusta.

Kyseessä olikin Reilu kauppa!

Herkkukauppa.

Rialton sillan kupeessa on aamuisin kalatori, jonne emme valitettavasti ehtineet. Sillan toisella puolen on varmaankin Venetsian näyttävimmät kalaravintolat. Näihin ei matkabudjettimme yltänyt, kuten ei myöskään La Fenicen läheisyydessä olevaan Michelin oppaassa mainittuun ravintolaan (nimi ehti unohtua); jälkimmäinen jäi hiukan kaivelemaan. Olisiko todella ollut hintansa väärti?

Kojujen valkoimaa Venetsian kujilta: riemunkirjavaa pastaa, juomia ja ties mitä.

Makeampia herkkuja.

Käsintehtyjen konvehtien valikoimaa.



Matkaseuran mielstä tämä on pääasia Italiassa, mitä tulee välipaloihin ja jälkiruokiin.

Monta makua ja laatua ehdittiinkin maistella, eikä yhtään pettymystä tullut!

Taisi tytär kuitenkin suunnittelemastaan useamman jäätelön päivätahdista jäädä.

1931 perustettu Harry's Bar (Calle Vallaresso 1323, aivan Markuksen aukion läheisyydessä Canal Granden äärellä) on tunnettu cocktaileistaan ja carpacciosta.

Hemingwayn kantakapakassa sisustus on säilytetty alkuperäisenä ja tarjoilijat ovat pukeutuneet huomattavasti paljon paremmin kuin asiakkaat. Valokuvata ei saanut (muita asiakkaita), joten kuvaan päätyi naapurin eväskassi.

Baarin perustajan Ciprianin keksimien Bellinien hintaa nostaa odotetusti nostalgia ja elegantti tarjoilu.

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta matkabudjetti pyrittiin pitämään kohtuudessa ruokailemalla edullisesti. Via Garibaldilta (Markuksen aukiolta Arsenalen suuntaan) löytyi suositeltu Osteria al Garanghelo, johon emme olleet tehneet pöytävarausta. Perheyrityksen sielu oli selvästi tomera äiti, joka vuolaalla italiallaan kehotti meitä odottamaan viisi minuuttia, kunnes pöytä vapautuisi. No menihän siinä varmaankin puoli tuntia seisoskellessa ja samalla ravintolan huisketta ihmetellessä. Sanailusta päätellen parilla työntekijällä taisi olla jonkinlainen riidanpoikanenkin meneillään.

Spaghetti alla vongole oli erittäin hyvää, joskin hiven suolaista. Spaghetti kahdelle, kivennäisvesi, kolme varttia talon viiniä, yksi jälkiruoka ja kahvi, kattausmaksu, ja vielä 12% tarjoilumaksu, yhteensä 51 euroa. Hintalaatusuhde oli tällä kertaa kohdallaan ja kun vielä aterioitiin pimeällä, leveällä, muuten hiljaisella kadulla, täynnä olevalla terassilla ja Venetsiassa, oli ilta oikein onnistunut.
Toisesta Venetsian illallisesta, joka suoritettiin eräässä Markuksen aukiolta takaviistoon lähtevien kujien tupaten täynnä olevista ravintoloista mieleen jäi töykeä palvelu (ilmeisesti alkupalasalaatin jakaminen kahdelle on suuri virhe?), ylihinnoittelu ainakin viinin ja tarjoilupalkkioiden osalta, mutta pinaatticanellonit olivat oikein maistuvia. Dolce Vita, sestiere Castello 1621.

Toisena, siis vimeisenä iltana Venetsiassa päädyimme Markuksen aukiolle istumaan iltaa musiikkia kuunnellen. Cafe Floriania vastapäätä soitti vuorotellen kaksi muutaman hengen orkesteria klassikkokappaleita illan pimetessä.
Valkotakkiset tarjoilijat toivat juomat tyylikkäästi pöytään ja tarjottimella oli drinkkeihin sopivaa pientä purtavaa. Tokipahan juomien hinta oli kolminkertainen sisällä nautittuihin ja tarjoilusta ja musiikistakin piti maksaa muutama euro lisää. Toisaalta, kyseessähän oli oikein viihdyttävä ulkoilmakonsertti, jossa tarjoilu ja juomat kuuluivat hintaan! Varmasti yksi niistä elämyksistä, jota ei unohda.

Hotellin viihtyisä aamiaistarjoilu.

Lämmintä leipää, tuoreita hedelmiä, hyvää kahvia. Kaikki kohdallaan.

Paikallisia ja Italialaisia herkkuja lähti mukaan: torronea (pehmeää nougaata), mustekalan musteella värjättyä risottoriisiä, tryffelisuolaa, pistaasitahnaa, Luxardon Maraschino-likööriä, aiemmin mainitsemani viini, sekä leivosmuotteja ja piparimuotteja. Ei kai mikään yllätys, että tuliaiset liittyvät ruokaan ja juomaan?
Arkeen on palattu jo aikoja sitten, mutta kuvia selatessa voi edelleen aistia värien lisäksi tunnelman, lämmön, tuulenvireen, tuoksut ja maut. Vieraassa paikassa voi kokea aina jotain uutta, ja ehkä myös siksi matkojen muistot ovat terävämpiä vielä vuosien päästä, kuin arjen pienet tapahtumat. Niitä pitäisikin malttaa pysähtyä maistelemaan ja painamaan mieleensä, sillä jokaisesta tavallisestakin päivästä löytyy aina pientä aihetta iloon!

P.s. Entisestä blogista siirrettyjen tekstien ja kuvien asettelu on välillä työlästä ja aina niitä ei saa mieleisekseen, siksi kuvat eivät ole aina linjassa ja teksteille on liikaakin tilaa, tai sitten liian vähän.